Pelko, häpeä, sairaus ja kuolema

Tämän otsikon keksiminen tuotti minulle eilen suurta hupia. Tänään, hyvät ystävät, Frau Lehtolan inspiraationurkkauksessa ovat aiheina pelko, häpeä, sairaus ja kuolema. Tervetuloa viihtymään.

 

Blogini kävijätilastojen seuraaminen on uusin harrastukseni. Ehkä hieman itsekeskeistä, mutta aivan valtavan koukuttavaa. Hämmentävää on, että lukijoita on ollut tähän mennessä kaikilta maailman mantereilta paitsi Etelänavalta. Nähdessäni, että joku on seurannut blogiani vaikkapa Ghanasta, pumppuni pompahtaa innostuksesta. Mutta, kun lukija on Suomesta, innostuksen lisäksi sydämeni pumpauttaa lisälirauksen verta myös muusta syystä. Nimittäin häpeästä.

 

Lukijahan voi olla vaikka kuka. Vanha luokkakaveri, puolituttu, entinen kollega… Tässä sitä vain raapustelen eetteriin kaikenlaisia omia ajatuksiani oikeastaan miettimättä liikaa kuka näitä lukee. Säkenöivän luovuuteni salaisuus. Tai ei, oikeastaan minulla on kyllä mielikuva henkilöstä, jolle kirjoitan, mutta se on turvallisen kasvoton. Olisi upeaa, jos tosi moni lukisi, mutta mutta – osahan saattaa pitää tätä, eli siis sitä kautta minua, ihan höppänänä. Puhumattakaan siitä, että olen jakanut Internetille omia suunnitelmiani. Entä jos en onnistukaan toteuttamaan niitä? Jos tämä kaikki jääkin pelkäksi sanahelinäksi? Jos päätänkin pian, että entinen olikin ihan hyvä, ja haluan palauttaa kaiken ennalleen?

 

Ulkomaille muutto ei ilmeisesti nostanut pelkokerrointani tarpeeksi korkealle, koska päätin samaan syssyyn miettiä tätä ammatillistakin asiaa vielä uusiksi. Eikä sekään vielä ilmeisesti riittänyt, koska päätin vielä kirjoittaa asiasta kaikelle kansalle. Ja nyt hirvittää. Nimittäin, kun aloitin pohdintani, oli tavallaan ihanan idyllistä. Istuin luonnosvihkon ja maitokahvin kanssa kahvilassa ja suunnittelin. Olen tosi hyvä suunnittelemaan ja se on aina ollut työprojekteissakin suosikkivaiheeni, jonkin aivan uuden ideointi. Pyyhin tyytyväisenä suklaacroissantin murusia suupielestäni ja olin innostunut upeasta, uutuuttaan hohtavasta tulevaisuudenvisiostani. Kirjoitin pari ensimmäistä blogitekstiä ja ilmoitin niiden julkaisemisesta aviomiehelle ja parhaalle ystävälle.

 

Nyt olen kuitenkin tilanteessa, jossa blogiani lukevat ihan oikeasti muutkin, ja coaching-koulutukseenkin ilmoittauduin. Sitovasti. Ja nyt pelottaa sekä hieman hävettää. Ja sehän on ikävää, koska elämä olisi niin kivaa, jos voisi kokea vain miellyttäviä tunteita, kuten lämpöä, kylläisyyttä, pirteänä heräämistä, horjumatonta itsevarmuutta ja koko maailman pyyteetöntä hyväksyntää.

 

Sitten tulin ajatelleeksi, että nyt, hetkinen! Olen kuitenkin tuottaja – enkö ole muka työelämässäni toteuttanut monia suuriakin projekteja, joihin on liittynyt kaikenlaisia muutoksia? Miten tämä muka eroaa niistä? Miksi on helpompaa toteuttaa muutoksia työssä kuin itselleen? Olenko töissä muka sanonut, että antaa olla, tämä nyt oli vain tällaista haihattelua, tämä suunnitelma? Moni meistä toteuttaa vaikka minkälaisia valtavia hankkeita työpaikalla, mutta omaan itseen kohdistuvat muutokset ovatkin kauhistuttavia, varsinkin, jos ne uhkaavat toteutua.

 

Paradoksi on se, että töissä suunnitelmien kariutumisesta voi koitua usein paljon laajempaa harmia kuin omassa elämässä. Rahaa saattaa palaa hukkaan huomattaviakin määriä, suurta joukkoa ihmisiä v… ottaa aivoon, epäonnistuminen saattaa olla jäätävän julkinen. Mutta omassa elämässä – mitä jos huomaankin, etten saakaan muunlaisia töitä kuin olen tehnyt aiemmin? Mitä jos kukaan ei halua maksaa minulle siitä, mitä mieluiten haluaisin tehdä? Mitä jos huomaankin, että haluan sittenkin tehdä sitä mitä aiemmin tein?

 

Nyt saatte kauhistua: hui. Olen saanut lisäkoulutusta. Olen saanut iloa bloggaamisesta. Joku jossain on saattanut innostua jostain mitä olen kirjoittanut. Olen ehkä löytänyt uuden näkökulman vanhaan ja innostunut siitä uudelleen.

 

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän minusta alkaa vaikuttaa, että inhottavasta pelon ja häpeän sekaisesta olotilasta huolimatta taidan olla prosessin ehkä tärkeimmässä ja kriittisimmässä vaiheessa. Tämä on se kohta, jossa nähdään, olenko helppoheikki, joka puhuu suun ja silmät täyteen, muttei oikeasti koskaan niin sanotusti toimita. Olenko taivaanrannanmaalari, joka aina keksii jotain uutta, mutta jonka lähipiiri avaa joka kerta jo valmiiksi ulospääsytien toisesta korvasta jutun alkaessa. Vai olenko oikeasti valmis konkretisoimaan juttuni silläkin uhalla, että joudunkin… Niin mitä, muuttamaan suunnitelmaa? Saatte luvan kauhistua jälleen.

 

Pelot käsitelty, mutta entä se häpeä sitten? Kuulun niihin ihmisiin, joita hävettää ihan kaikki ja koko ajan, mutta enimmäkseen asiat, joita olen sanonut tai en ole sanonut. Häpeä saattaa olla hyvinkin ikuinen seuralaiseni, joten onko minulla sitten sen suhteen oikeastaan mitään menetettävää? Jos häpeä on liian kova paikka selätettäväksi, niin voinhan aina siirtyä toteuttamaan muiden visioita, jolloin ei tarvitse laittaa itseään likoon. Melko tylsä tulevaisuudenkuva, mutta eipähän tarvitse hävetä. Tosin siinäkin tapauksessa varmaan keksisin jotain kivaa hävettävää. Olen synnyttänyt kaksi lasta, haudannut pari läheistä, vetänyt isoja projekteja ja muuttanut ulkomaille. Häpeäkö on sitten nyt sitten se kohta, joka pelästyttää minut hiljaiseksi? Taisin jo vetää tästä omat johtopäätökseni.

 

Lopuksi haluan lausua vielä pari sanaa sairaudesta ja kuolemasta, kun nyt kerran menin lupaamaan. Olen tullut erilaisten viimeaikaisten kohtaamisten ja menetysten ansiosta miettineeksi juuri nyt erityisen paljon sitä, että kuinka harva meistä loppujen lopuksi omaa kaikki tästä värisuorasta: elämä, terveys ja voimavarat. Ja miten lyhyen aikaa ne saattavat loppujen lopuksi olla käytettävissä. Niljaiset pelko ja häpeä on ehkä rämmittävä läpi osana prosessia, mutta luovuttaminen ja tyytyminen ovat alkaneet tuntua suorastaan rikollisilta vaihtoehdoilta. Miten moni meistä, joille nuo uskomattomat kortit on jaettu, pelaa niillä vain puoliksi tosissaan? Noista korteista on velvollisuus saada aikaan mahtavin peli, jonka mielikuvitus voi ikinä keksiä, ja mahdollisimman äkkiä sittenkin.

 

P.S. Kuva on muuten otettu minusta edellisessä työssäni.

One thought on “Pelko, häpeä, sairaus ja kuolema

Add yours

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Blog at WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: