Tähän väliin pari ihan käytännön asiaa

Elämä on näemmä tullut minun ja blogini väliin estäen runosuoneni vapaan virtaamisen. Nyt vihdoin avautui hetki miettiä jälleen Onervaa muutaman kuukauden takaa. Hänhän hyppäsi oravanpyörästä ja muutti Balille huovuttamaan sielupalloja. Kuten aiemmassa kirjoituksessani avauduin, ärsyynnyn aina jonkin verran näistä naistenlehtien onervista, jotka löytävät vihdoin kutsumuksensa ja rohkeutensa ja repäisevät oikein kunnon elämänmuutoksen. Minulle kun asiat pitää usein vääntää rautalangasta enkä ole mistään vielä saanut tyydyttävää vastausta siihen, että miten kaikki käytännössä oikein oli mahdollista.

Ymmärrän kyllä, että kun asioista kuluu aikaa, on tapahtumista helppoa muotoilla kaunis draaman kaari. Niinkin kaoottisesta vaiheiden ryteiköstä kuin suuri elämänmuutos tulee kertomus, jossa on kaikki oleelliset vaiheet: alku, keskikohta ja loppu. Juuri ennen loppua lisäksi vielä dramaattisen vaikutuksen aikaansaamiseksi notkahdus ja toivon menetys, josta sitten kuitenkin noustaan loppuhuipennukseen eli lehtijuttuun, jonka kuvissa karkeloidaan kultaisen noutajan kanssa ruskan väreissä loistelevassa vaahteranlehtimeressä.

Oikeastaan nämä sapekkaat sanat johtuvat tietysti siitä, ettei kukaan ole vielä huomannut minua ja haastatellut naistenlehteen. Itse on tämäkin juttu väännettävä. Olkaa siis hyvät:

Lauran ABC ulkomaille muuttoon

P ä ä t ö s

Oikeastaan mihin tahansa muutokseen tarvitaan ainoastaan päätös. Loppu on vain käytännön asioiden järjestelyä. ”Vain” on tietysti liian lievästi ilmaistu tässä yhteydessä, koska käytännön asioita on paljon ja nekin herättävät monenkirjavia tunteita. Joka tapauksessa jämerä päätös joko suullisena sopimuksena perheen kanssa tai henkilökohtaisesti vaikka paperille kirjoitettuna sekä ensimmäisen fyysisen askeleen ottaminen voi laittaa sellaisen myllyn pyörimään, että kohta huomaa vain yrittävänsä pysyä kaikessa mukana. Tämä on henkilökohtainen kokemukseni.

Me päätimme mieheni kanssa muistaakseni vuodenvaihteessa 2015 – 2016 eli noin kaksi vuotta sitten, että jos hän lähtisi työnhakuun Saksaan ja saisi töitä, olisimme valmiita lähtemään koko perheen kanssa ulkomaille. Mieheni on oopperalaulaja, ja on sinänsä erittäin tyypillistä, että laulajat lähtevät työnhakuun Saksaan maan lukuisat teatterit silmissä kiillellen. Suomessa mieheni oli melko hyvin työllistetty, mutta leipä tuli freelancerille tyypillisesti pienistä puroista ja aikataulut olivat monimutkaisia. Itse olin kokopäivätöissä radio- ja verkkolähetysten tuottajana, joskin määräaikaisella sopimuksella. Kumpikaan meistä ei siis varsinaisesti irtisanoutunut mistään työpaikasta, vaikka itsestäni melkein tuntui siltä, sillä viihdyin hyvin työyhteisössäni.

Niin mies sitten lähti työnhakuun ja sai heti ensimmäisen paikan, jota haki. Kaikki kävi aivan valtavan nopeasti ja monia päätöksiä piti tehdä suorastaan yhden puhelun aikana: Haluaisimmeko asua juuri Mannheimissa? Voiko mieheni aloittaa työt piankin vaikka muu perhe ei pysty vielä lähtemään? Miten minä järjestän työni loppumisen? Voimmeko elää jonkin aikaa hänelle tarjotulla palkalla?

S i i r t y m ä

Ratkaisimme asian niin (oikeastaan sen yhden puhelun aikana), että mieheni muuttaa Saksaan jo etukäteen ottaakseen työpaikan vastaan. Minä tekisin työsopimukseni Suomessa loppuun, jotta saisin tietyt asiat saatettua hyvään vaiheeseen. Itse asiassa kerrottuani lähteväni pyysin jopa pari kuukautta jatkoa sopimukselleni, jotta saisin muutaman ison asian vietyä maaliin. Esimieheni – uskomatonta kyllä – suostui ja järjesti sopimukseni vuoden 2016 loppuun.

Elimme siis noin puoli vuotta kahdessa eri maassa. Mieheni vanhempien suuren avun ansiosta selvisin kokopäivätöissä käyvänä yksinhuoltajana noin puoli vuotta 3- ja 6-vuotiaiden poikien kanssa. Kumarran oikeiden yksihuoltajien edessä.

Voisin tähän kohtaan liittää sen syksyisen koirakuvan ja tokaista, että ”Se mikä ei tapa vahvistaa”, mutta rehellinen versio kertomuksesta on se, että tuo syksy vei minut jaksamiseni äärirajoille ja palauduin siitä oikeastaan koko viime vuoden.

R a h a  1 :  m u u t t o

Moniin elämänmuutoksiin ei tarvita rahaa, mutta voin kertoa, että nelihenkisen perheen muuttamiseen ulkomaille tarvitaan. Sanoisin kuitenkin – tai oikeastaan juuri sen vuoksi, että päätös kannattaa tehdä ennen kuin alkaa räknätä mitä kaikki maksaa. Keinoja saada rahat kokoon on monia. Ja koska peräänkuulutan tässä seikkaperäisiä tietoja ihmisten elämänmuutosten käytännön järjestelyistä, lienee kohtuullista kertoa, miten itse asian hoidin.

Toisin kuin monille vaikkapa expateiksi lähteville, meille kukaan ei järjestänyt muuttoa tai asuntoa. Olimme valmistautuneet käyttämään muuttoon jonkin verran säästöjämme ja ottamaan tarvittaessa jopa jonkin verran lainaa. Asuimme Suomessa vuokralla, joten asunnon myynti ei ollut rahoitusvaihtoehto. Loppujen lopuksi kävi niin, että suunnitelmistani riippumattomista syistä lapsuudenkotini myytiin, ja perikunnan osallisena osa myyntituotoista kilahti muuttokassaamme. Tapahtumalla oli samalla veikeä – tai haikea – symbolinen merkitys: minulla ei todellakaan ole Suomessa paikkaa, jonne palata.

Muun muassa tällaiset asiat piti laskea muuttobudjettiin. Tai olisi pitänyt, sillä osaa näistä emme osanneet ennakoida:

  • Muuttofirma, tavaran määrästä riippuen +/- 4000 €
  • Omat lennot
  • Muutama yö hotellissa ennen kuin tavarat pääsevät perille
  • Takuuvuokra
  • Uusia kalusteita uuteen kotiin
  • Saksassa vuokra-asuntoonkin keittiö koosta ja kunnosta riippuen 2000 € ylöspäin, rajana vain taivas
  • Rahaa siihen, että ostaa uudestaan tavarat, joita ei ole viitsinyt raahata maasta toiseen (kuten hirveä määrä kosmetiikkaa, maustehyllyn sisältö, paperitavarat kuten niitit ja klemmarit, siivousvälineet ja -aineet)
  • Turismi uudessa maassa. Muutama kuukausi menee siihen, että tuntee olevansa ulkomaanmatkalla ja haluaa nähdä, maistaa ja kokea vähän kaikkea.
  • Kuntosalijäsenyys sen jälkeen, kun on lihottanut itsensä uuden maan ihanilla ja uskomattoman edullisilla herkuilla.

R a h a  2 :  e l o  u u d e s s a  m a a s s a

Muuttaessamme Saksaan siirryimme kahden palkan taloudesta yhden palkan talouteen. Saksassa palkat ovat kuitenkin hieman parempia kuin Suomessa samalla, kun elinkustannukset ainakin omalla asuinseudullamme hieman matalammat, joten muutos ei ole ollut niin dramaattinen kuin jos sama olisi tapahtunut Suomessa.

Me pidämme itsemme leivänsyrjässä kiinni sillä, että olemme minimoineet kiinteät kustannukset ja riskit. Asumme vuokralla, emme omista autoa ja ainakin vielä kiertely lähiympäristössä tyydyttää matkakuumeen. Lähiseutuihin kuuluu myös muutama ulkomaa.

Ja – kappas kummaa – kun rahan tilalle on tullut enemmän aikaa perheen kanssa ja hektisen edestakaisin suhaamisen tilalle hieman aikaa katsella joskus ikkunasta kauniita maisemia, ei tee edes mieli harjoittaa hirveästi ”retail therapya”.

Itse osallistun tällä hetkellä perheen talouteen pyörittämällä paria pientä työtä samalla, kun keskityn tässä blogissa kuvattuun suunnan etsimiseen, löytämiseen ja sinne päin kulkemiseen mutkittelevaa polkua pitkin.

Summa summarum: 100 %:n realismi ei liene järkevää ulkomaille muuttoa suunnitellessa. Jää äkkiä moinen tekemättä. 50 % realismia kannattaa kuitenkin kuljettaa matkassa. 50 % tulee kaupan päälle yllätyksiä joka tapauksessa.

L a p s e t

Ulkosuomalaisten Facebook-ryhmissä törmää aika ajoin kysymykseen, että miten ulkomaille muuttaminen vaikuttaa lapsiin, varsinkin, jos mukaan lähtee vähän isompia lapsia, joilla on jo oma elämänpiiri Suomessa.

Tähän ei pysty oikeastaan vastaamaan mitään, mikä pätisi yleisesti lapsiin, koska lapset ovat niin kovin erilaisia. Itse olin lähtiessä huolissani lähinnä 6-vuotiaasta pojasta, jolla oli jo suuri kaveripiiri naapurustossa ja tuleva eka luokka täynnä päiväkotikavereita. 3-vuotiaan ajattelin olevan niin pieni, että hän on tyytyväinen siellä, missä äiti ja isä ovat.

Molemmat ikävöivät aluksi Suomea ja erityisesti isovanhempia, isompi kavereitaan, mutta loppujen lopuksi onkin käynyt ihan toisin päin kuin olin ajatellut.

6-vuotias hyppäsi suoraan kesken kouluvuotta Saksassa ensimmäiselle luokalle ilman mitään koulukokemusta. Hän lähtee joka päivä tyytyväisenä kouluun ja on saanut nopeasti luokaltaan kavereita. Hän ei enää vuoden jälkeen juuri koskaan puhu koti-ikävästä, vaikka isovanhempia välillä kaipaakin.

Sen sijaan 3-vuotias, nyt 4-vuotias, reklamoi yhä joinain päivinä, ettei ollut kivaa muuttaa Saksaan ja että Suomessa olisi kivempaa. Hänkin käy päiväkodissa ja on saanut kavereita, mutta silti pienelle hyppääminen kielitaidottomana vieraiden ihmisten joukkoon on ollut kova juttu ja vaikeuksilta ei olla vältytty, olkoonkin, että päiväkoti on erittäin mukava ja päivät lyhyitä.

E t t ä  k a n n a t t i k o ?

Itseni kannalta ehdottomasti enkä tunne pienintäkään vimmaa palata maitojunalla takaisin. Mutta lapset… Rehellisesti sanottuna en voi olla täysin varma jääkö tämä elämänmuutos heille loppujen lopuksi rikastuttavana vai vaikeana kokemuksena mieleen. Aika näyttää. Varmasti tiedän, että he saavat Saksassa asumisesta kielitaidon lisäksi aivan omanlaisensa, kansainvälisen näköalan elämään.

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Blog at WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: